tiistai 30. toukokuuta 2017

Voimabiisi

Jokaisella pitäis olla voimabiisi, jonka kuunneltuaan tuntee olonsa supernaiseksi (tai mieheksi).

Mun voimabiisi tällä hetkellä on Mikko Harjun "Sinä riität". Se on kuin ystävän halaus, jonka jälkeen kokee oikeasti riittävänsä juuri tällaisena kuin on. Ihan sama kuinka paha olla. Joskus se herkistää, joskus hymyilyttää, mutta joka kerta saa paremmalle tuulelle.

Sinä riität - Mikko Harju

Istut sohvan nurkassa ja katsot lempileffoja
Ja Notebookin lopussa kyyneleet vierii poskilla
Sunnuntai-illat kotona tuntuu maailmanlopulta kun yli kakskyt vuotiaana joudut yksin nukkumaan
Liian monta tyhjää arpaa eikä yhtään voittoa

Mut mä lupaan
Sinä riität, sinä riität olet kaunis juuri noin Ja sä löydät vielä jonkun joka ei koskaan mene pois
Sinä riität, sinä riität olet täydellinen noin Aurinko nousee, aurinko laskee mut hymys aina loistaa voi

Lähikaupan kassalla katsot pariskuntia Ja sun ostoskorissa vain yksi purkki maitoa Kaipaat sitä oikeaa joka kosketuksella saa energiat virtaamaan ja sinut täysin sekoomaan
Vain elämää ei todellakaan tää on niin paljon suurempaa Ja mä lupaan

Sinä riität, sinä riität olet kaunis juuri noin Ja sä löydät vielä jonkun joka ei koskaan mene pois
Sinä riität, sinä riität olet täydellinen noin Aurinko nousee, aurinko laskee mut hymys aina loistaa voi

Ei kerro, kerro kuvastin ken on maassa kaunehin Kun prinsessat ja prinssit kulkee joka kadun kulmassa
Ei kerro, kerro kuvastin ken on maassa kaunehin

Sinä riität, sinä riität olet kaunis juuri noin Ja sä löydät vielä jonkun joka ei koskaan mene pois
Sinä riität, sinä riität olet täydellinen noin Aurinko nousee, aurinko laskee mut hymys aina loistaa voi

Sinä riität

Rakkautta,
Pinja



torstai 25. toukokuuta 2017

Pitkiä kesäöitä odotellessa

Päivitin Instaan kuvan, johon kirjotin "pitkiä kesäöitä odotellessa" ja aloin miettiä, mitä oikeastaan odotan kesältä.

No, niitä kesäöitä tietty! Lämpimissä kesäöissä on jotain niin kutkuttavan romanttista, ettei oo tosikaan. Suomiromantiikka puree kyllä tähän romantikkoon ihan täysillä.

Kesä on mulle aikaa, jolloin voi keventää. Ihan kaikkea. Yleensä ruoka kevenee, vaatekerrasto kevenee, mielikin kevenee. Se hieman takakireä muija kaikkoaa johonkin kesäyöhön ja palaa vasta syksyn tullen. Kesässä, kuoharissa ja jäätelössä on jotain niin kuplivan kutkuttavaa. Koskaan ei voi tietää keneen törmää. Parasta Helsingin kesässä onkin just se, kun ei oo kiire mihinkään ja törmäät johonkin tyyppiin ja lopulta päädyt juttelemaan tunneiksi lasillisen ääressä ja huomaat ajankulun vasta, kun aurinko alkaa hiipiä mailleen. Tai päädyt tuijottelemaan auringonlaskua, ehkäpä jonkun kainalossa. Tai sit yksin. Sekin on ihan jees nimittäin. Tai se tunne, kun upotat varpaat rantahiekkaan ja pistät tanssiksi. Yöllä tai päivällä.

Kesään kuuluu ehdottomasti myös pieni kesäromanssi. Flirttaileva ja kevyen kutkuttava. Yhteiset pyöräretket, luonto, rantahiekka, kainalo ja tuhannet suudelmat. Ihan niinkuin jostain suomileffasta. Tosin mun kohdalla ehkä pienellä espanjatwistillä, kun en ihan blondista suomineidosta mee (kiitos kampaajan ja tumman hiusvärin).

Mä herään eloon keväällä, kun luonto alkaa kukkia. Siis sen jälkeen, kun selviän hengissä siitepölykaudesta. Oon kevään lapsi ja ehkä siksi ponnistan sieltä mullasta kasvien tavoin. Kesä on ehdottomasti mulle elämän parasta aikaa ja yritän joka vuosi oppia säilyttämään sen ilon koko vuoden. Toistaiseksi vähän huonolla menestyksellä, mutta aion sitkeästi yrittää uudelleen.

Pitkiä kesäöitä odotellessa. Toivottavasti törmätään ja nautitaan lasilliset kuohuvaa lämpimässä kesäyössä, kun kenelläkään ei ole kiire mihinkään.


Kutkuttavan kuplivin terkuin,

Pinja

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Äitisuhde

Näin äitienpäivänä ajattelin kirjoittaa vähän äitiydestä lähinnä oman äitisuhteeni näkökulmasta. Itse toimin äitinä karvalapselle ja koska kyseessä on suhteellisen tempperamenttinen lapsi, suhteemme on välillä koetuksella. Karvalapsen kasvattaminen eroaa jokseenkin ihmislapsen kasvattamisesta, joten paneudun enemmän oman äitisuhteeni kiemuroihin. Sillä nimittäin on ollut iso osa naiseuteni kehittymisessä.

Minun ja äitini suhde ei alkanut kovin ruusuisesti, sillä äiti kärsi synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, jota vielä tuolloin ei tunnettu. Tämä sai minut vauvana kääntymään sinne suuntaan, josta pyyteetöntä rakkautta sain, ja niin minusta tuli isin tyttö.(1) Tämä mutkisti entistä enemmän äitisuhdettani. Pikkusiskoni syntyi viisi vuotta minua myöhemmin ja oli alusta asti äidin tyttö. Isi oli nimittäin jo varattu ja näin äiti sai "oman" tytön myös itselleen. Tämä jaottelu luonnollisesti näkyi monella tapaa perheemme arjessa.

Vuodet vieri ja ollessani 15- vuotias, vanhempani erosivat. Valehtelisin, jos väittäisin ettei äidin muutto kriittisen teini-iän aikaan merkinnyt mitään. Siitä huolimatta, että olin isin tyttö, tarvitsin naisen mallia. Isi on tehnyt upean työn minua ja siskoa kasvattaessa ja ansaitsisi jonkin sortin mitallin, mutta eväitä naiseuden ja seksuaalisuuden reppuun ei valitettavasti herunut. Ja etääntyminen äidistä jatkui, tällä kertaa hieman eri tavalla. Minua ero muutti isolla kädellä. Koin suurta tarvetta toimia äitihahmona viisi vuotta nuoremmalle siskolleni, ja tästä holhouksesta on sitten pitänyt myöhemmin opetella pois. Kuka haluaa holhoavan isosiskon, kun on muuttanut jo pois kotoa ja täyttänyt 20 vuotta?

15 ja 17 ikävuoden välillä oli hetki, jolloin majailin äidin luona suhteellisen tiuhaan. Äiti tarjosi pakopaikan kotoa, mutta en silti kokenut että olisimme olleet henkisesti kovin lähellä, vaikka fyysisesti olimmekin.

Vuonna 2007 äitisuhteeni koki ison kolauksen, kun ensimmäinen koirani menehtyi äkillisesti äidin astuessa sen päälle. Äitini siis aiheutti koirani kuoleman, vaikka en asiaa sillä tavalla ajattelekaan. En pystynyt käymään äidin luona hetkeen, sillä asunto muistutti minua tapahtuneesta. Äiti syytti luonnollisesti itseään, enkä halunnut äidin näkevän pahaa oloani ja suruani, joten siirsin oman tuskani taka-alalle aina, kun olin äidin kanssa tekemisissä. Etäännyimme entisestään toisistamme, vaikka en syyttänyt äitiä missään vaiheessa.

Olen viimeisen parin vuoden ajan työstänyt äitisuhdettani omassa päässäni ja oivaltanut monta asiaa. Aiemmin suhteen huonous vain ahdisti ja hiersi, mutta asiaa työstäessä olen oppinut näkemään sen eksyksissä olleen sielun siellä taustalla. Äitini ei saanut tukea äitiyteen omalta äidiltään, eikä sen takia osannut olla paras äiti minulle. Erityisherkkyyttäni ei myöskään tunnistettu lapsuudessani, joka vaikeutti kasvattamista. Olisin vaatinut jollain tasolla erityislapsen tavoin lisähuomiota, mutta koska olin fyysisesti täysin kunnossa, enkä henkisestikään vaikuttanut vajavaiselta, ei erityisyyteeni osattu kiinnittää huomiota.

Koen siis, että äiti on tehnyt kaikkensa niillä eväillä ja tiedoilla, joita on kotoa saanut. Äidin huono äitisuhde oman äitinsä kanssa vain oli käsittelemättä ja koska tukea ei sieltä suunnalta naiseuteen, äitiyteen tai mihinkään muuhunkaan saanut, loi se alitajuisen tavan toimia oman ensimmäisen lapsen, eli minun kanssani. Toki huomaan äidin petranneen toisen lapsen kohdalla; kukaanhan ei ole seppä syntyessään, joten kehitystä on tapahtunut. Äitiyshän aina on kasvun paikka.

Olen onnellinen, etten ole vielä omaa lastani saanut, jolloin olen ehtinyt oivaltaa kaikki nämä asiat, työstää äitisuhdettani ja katkaista kierteen, jonka muuten olisin luultavasti siirtänyt omalle lapselleni.

Äitiys ei ole läpihuutojuttu. Mutta on hyvä muistaa, että äiditkin ovat vain ihmisiä siinä missä me muutkin. Huonon käytöksen, tai rakkauden puutteen taustalla on aina jokin syy. Onneksi maailma muuttuu ja tähän hetkeen kuuluu vahvasti omien sisäisten asioiden työstäminen ja tunteista puhuminen, joten tulevaisuuden lapsilla on varmasti paljon paremmat mahdollisuudet kasvaa tunteiden rikkaudessa ja hyväksynnässä.

Ihanaa äitienpäivää kaikille naisille. Oli sinulla lapsia tai ei, luultavasti olet koskettanut syvästi jotakin ihmistä jollain tasolla tämän ollessa lapsi, tai nuori. Sillä on kauskantoiset vaikutukset. Voit siis hyvillä mielin halata itseäsi hyvästä työstä. Go women!



Pinja






(1) Tämä on täysi olettamus tämän muutaman vuoden työstämisen ja tutkimisen pohjalta keittiöpsykologin tutkinnolla.